Kaikki,Nuoriso,Pimeät,Runo- ja tarinatupa,Syvällisimmät
Rosa oli tyttö, joka pelkäsi kipua, verta, veitsiä ja kuolemaa. Hänelle kuolema näyttäytyi mustana tyhjiönä, joka oli vain pimeää ja loputtoman tyhjää. Rosa oli nuori ja kokematon, mutta osittain hän oli kokenut enemmän kuin monet tulevat koskaan kokemaan.
Kun Rosa kuoli, nurmikko oli kohmeessa ja kallio alkoi jäätymään. Yö oli kääntynyt aamun puolelle, eikä Rosa ollut nukkunut ollenkaan. Rosa oli ollut niin surullinen, katkera, yksin ja peloissaan, mutta ennen kaikkea turta ja saanut tarpeekseen. Rosalle kuolema oli vain muutama viilto muita syvemmällä. Ironista, että se ainoa asia, joka oli pitänyt hänet vaikeimpina aikoina elämässä kiinni, oli se, jolla hän irrotti otteensa lopullisesti. Sitten paluuta ei enää ollut. Sitä kuolema on. Lopullisuutta.
Tarvitaan paljon, että kipua, verta ja veitsiä pelkäävä tyttö tarttuu terään. Tarvitaan reilusti enemmän, että hän itse upottaa terän omaan ihoonsa. Tarvitaan paljon, että kuolemaa, sen pimeyttä ja tyhjyyttä pelkäävä nuori päätyy itse aiheuttamaan kuolemansa. Siinä vaiheessa Rosa tunsi olevansa tyhjempi ja pimeämpi kuin kuolema. Kuolema olisi vain parempaan päin. Kuoleman tasolla hän oli ollut jo ennen kuin tarttui terään. Rosa oli ollut kuollut jo silloin kun hänen ihonsa oli virheetön ja arveton.
Kun Rosa kuoli, hän ei ollut kaunis, surullinen, haamumainen neito valkoisessa puvussa, johon on tippunut muutama veripisara. Rosalla oli tavalliset vaatteet, arvet fyysisenä todisteena sisäisestä kivusta ja suljetut silmät. Hän näytti melkein siltä, että voisi milloin vain avata ne ja jatkaa hengittämistä. Siksi hänet ensimmäisenä löytäneellä kesti kauan ymmärtää, että Rosa tosiaan oli kuollut ja voisi olla hyvä kertoa siitä eteenpäin.
Rosan kuoltua ne ihmiset, joita Rosa inhosi, alkoivat kirjoittaa ylistäviä, rakkausteemaisia ja kukkaisia muistokirjoituksia lehtiin ja hautajaisia varten. He joutuivat käyttämään erityisen paljon vaivaa hyvien muistojen ja Rosan saavutusten löytämiseksi. He joutuivat tunkeutumaan syvälle Rosan menneisyyteen, jopa aikaan ennen tarhaa. Loput kirjoituksista he täyttivät samalla siirappisella löpinällä, minkä saattoi kopioida mistä tahansa muistotekstistä. Perhe ja ystävät jäävät kaipaamaan, Jumala huolehtii, taivaassa tavataan, katsot meitä pilven reunalta, kiitos hyvistä muistoista ja niin edelleen. Ihmiset haluavat kuulla ne asiat. Jos niitä kerrotaan tarpeeksi kauan ja tunnollisesti, ehkä ne muuttuvat todeksi. Ehkä kuolema ei olekaan enää niin lopullista.
Rosan kuoltua moni sanoi, ettei näin pitänyt käydä, että Rosa oli liian nuori. Rosa tuli puheenaiheeksi. Muisteltiin, mutta ei kuitenkaan muisteltu Rosaa, vaan muisteltiin jotain kuoleman kultakehyksillä reunattua kaunokuvaa nuoresta naisesta. Se kuva ei muistuttanut Rosaa. Suureen ääneen myös ihmeteltiin, miksi. Rosahan oli jo päässyt pahimman ohi ja oli paranemaan päin. Miksi hän nyt päätyi tällaiseen päätökseen? Askel taaksepäin, sanottiin.
He eivät ymmärtäneet, miltä Rosasta oli tuntunut. Rosa oli ollut tyhjä. Eikä tyhjyys ole niitä asioita, joista voi parantua. Kun jokin oli näyttänyt Rosalle merkityksettömältä, se oli näyttänyt niin merkityksettömältä, ettei hän ollut tahtonut täyttää tyhjyyttään sillä. Vaikka hän tiesi, että niin hän jäisi tyhjäksi. Siinä vaiheessa olisi tarvittu ihme, että Rosa olisi päätynyt eri vaihtoehtoon. Esimerkiksi ystävä.
Moni tuomitsi Rosan teon itsekkäänä, ja sellainenhan se oli. Hän ei suonut ajatustakaan kenellekään muulle kuolemaa tahtoessaan. Hän oli täyttynyt itsellään, omalla kivullaan ja omalla tahdollaan olla olematta.
Eniten puhuttiin syystä. Ihminen ei päädy itsemurhaan ilman syytä. Kukaan ei tiennyt tarkalleen syytä, mutta kaikki tiesivät jotakin. Vaikka kaikkien tiedot olisi koottu yhteen paikkaan ja sulatettu yhteen, siinä ei olisi silti ollut koko totuus. Oli asioita, joista vain Rosa tiesi. Ne olivat olleet asioita ja ajatuksia, joista Rosa ei olisi ikinä voinut kertoa kenellekään. Olisi tarvittu ihme, että Rosa olisi voinut kertoa niistä kenellekään. Esimerkiksi sellainen ihme kuin ystävä.
Syyn pohdinnassa päädyttiin jopa niin pitkälle, että kyseenalaistettiin, oliko kyseessä sittenkään itsemurha. Rosa ei ollut jättänyt viestiä, eikä ilmaissut aikeistaan koskaan kenellekään. Päiväkirjassa ei ollut lauseen puolikastakaan aiheesta. Sanottiin, ettei se Rosa, jonka he tiesivät, olisi tehnyt mitään sellaista.
Tiedettiin, että Rosaa oli kiusattu tarhassa. Media tarttui traagiseen tarinaan kauniista haamutytöstä, jonka ihmisten pahuus pakotti vuodattamaan veripisarat hänen valkoiselle mekolleen. Rosan nimissä järjestettiin kiusauksen vastainen kamppanja, jossa julistettiin kiusaamisella olevan kauaskantoiset jäljet. Kamppanjan ansiosta kiusaamisesta keskusteltiin paljon. Päädyttiin lisäämään kiusaamisen tarkkailua kouluissa. Siinäkin koulussa, joka oli lähimpänä Rosan entistä kotia. Siellä tuli selville, että Elliä oli kiusattu. Kiusaamiseen puututtiin ja kiusaaja-pojat pyysivät anteeksi. Sitten Elliä ei enää kiusattu.
Sanottiin, että Rosa olisi ollut onnellinen ja ylpeä, kun hänen nimessään saatiin aikaan näin paljon hyvää. He eivät ymmärtäneet, miltä Rosasta oli tuntunut. Mikään tässä maailmassa ei olisi voinut saada häntä enää onnelliseksi. Ei auringon laskut ja nousut, jotka jatkoivat vuorotteluaan Rosan kuolemankin jälkeen. Ei lintujen laulu, joka kuului edelleenkin, vaikka Rosa oli poissa. Ei kevät, kesä tai talvi. Ei syksy. Olisi tarvittu ihme, että Rosa olisi ollut onnellinen. Ihmettä ei tapahtunut, joten Rosan tarina päättyi samalla tavalla kuin niin monen muunkin häntä ennen ja hänen jälkeensä. Vasta kuolemansa jälkeen Rosa sai huomiota, nimen ja tarinan. Se tarina oli nopeasti kerrottu ja unohdettu. Ihmiset jatkoivat elämäänsä, linnut laulujansa ja vuoden ajat vaihtumista toisiinsa. Maailma jatkoi pyörimistään.
Maailma pyörii edelleenkin.
Olisiko väärin sanoa, ettei perustu tositapahtumiin? No, ei perustu minun elämääni, eikä läheisimpieni elämiin. Älä äiti pelkää, olen kunnossa ja onnellinen.