Minä elän tarinoille. Kun pääsen sisälle johonkin tarinaan, sen tärkeys minulle alkaa kasvaa vauhdilla. Jossain vaiheessa löydän itseni tilasta, jossa tarina uhkaa ylittää tärkeysjärjestyksessä oman elämäni.
Tarinoille ei pitäisi antaa valtaa. Tarinan henkilöistä tulee ystäviäsi, vihollisiasi ja rakkautesi kohteita. Joissain tarinoissa sinä ja kirjan päähenkilö muututte melkein samaksi asiaksi. Jos tarinassa menee hyvin, olet onnellinen. Mutta se ei ole ikuinen tunne. Tulee alamäkiä. Silloin ei ole mitään väliä, miten hyvin sinulla menee, koska voi ei, Edward on jättänyt Bellan, voi ei, elämäni on pelkkää murhetta ja tuskaa! (Ja jälkeen päin mietit, miksi reagoit siihen niin voimakkaasti)
Tarinoissa on kaksi asiaa, joista en pidä ollenkaan. Kuolema ja loppu. Erityisesti sivuhenkilöiden turhat kuolemat vainoavat sieluani ikuisesti. Juonen kannalta on se ja sama, kuoleeko kyseinen henkilö, mutta tietenkin hän kuolee. Minut laitetaan itkemään ja pyörimään ahdistuksessa turhaan. Ja tarinoiden loppu. Kirjan takakansi on pahin vihollinen. Tiesin, että siellä se odotti, enkä silti voinut valmistautua mitenkään siihen, että se tosiaan loppuu. Haluaisin, että tarina vain jatkuisi ja jatkuisi. Koska jos tosiaan elää tarinassa, oma elämä tavallaan päättyy tarinan mukana.
Yhteistä näillä kahdella vihan kohteella on se, ettei kumpikaan aiheuta suurta reaktiota, jos ei elä tarinaa. Jaahas, tuokin kuoli, kuka kiinnostuu? Ai, tämä sitten loppui, menen tekemään sämpylän. Ei kukaan reagoi niin! Kun joku kuolee, kuuluu itkeä, kuin huomenna jokainen koiranpentu kuolisi väkivaltaisesti. Kun kirja loppuu, vietät hiljaisen hetken kunnioittaen tarinan muistoa, suljet kirjan, ihailet sitä. Mietit, miten voit elää nyt, kun kaikki parhaat ystäväsi ovat poissa. Tämä ei ole sinun elämäsi. Missä Tylypahka? Ja lähdet juna-asemalle miettien, missä lohikäärmeesi ja sammakkosi ovat. Sitten muistat, ettei sinulla ole juna-asemaa. Vajoat maahan makaamaan, sisälläsi on tyhjyys, jota kukaan ei voi ikinä koskaan milloinkaan täyttää millään. Olet turha, miksi ympärilläsi on ihmisiä? Iloisia ihmisiä. Eivätkö he tiedä, että tämä maailma on väärä?
Ennen keskityin yhteen tarinaan kerrallaan. Kuin hyppy korkealta, lensin hetken, mutta sitten oli aika palata maahan ja isku sattui kohtuuttoman paljon. Nykyään olen päässyt parempaan suuntaan. Päässäni on meneillään monta tarinaa kerrallaan. Tällä hetkellä sieltä löytyy oma tarinani, kaksi kirjaa ja hirveä kasa phanfictionia. Nyt yhden tarinan loppu ei tuota niin suurta tuskaa. Olen sitä mieltä, että mitä suurempi määrä tarinoita, sitä parempi. Koskaan ei voi olla liian suurta määrää tarinoita.
Saanko kaksi hetkeä arvostaakseni sitä mielen rauhaa, jonka saan omien tarinoiden kirjoittamisesta ja phanfictionista?
Sillä on eroa, oletko kirjoittaja vai lukija. Tärkeimpänä, kirjoittajana saat päättää kaikesta. Sinun ei tarvitse enää mennä sen mukana, mitä joku muu on päättänyt. Tietenkin, onhan se hieman tylsempää, kun tiedät kaiken, mitä tulee tapahtumaan, ja yhden sivun kirjoittaminen saattaa viedä 897 vuosisataa. On se kuitenkin sen arvoista. Kukaan ei voi päättää, että viattomia sivuhenkilöitä kuolee, saat kirjoittaa mistä vain, tarina ei lopu koskaan, jos et halua sen loppuvan, eikä mikään satuta samalla tavalla, koska mikään ei tule yllätyksenä.
Phanfiction on monta pientä tarinaa, jotka ovat kuitenkin yksi suuri tarina, joka kertoo kahdesta ihmisestä, jotka ovat oikeasti olemassa. Se on siis loputonta tarinaa, lukemattomilla kirjoittajilla, jossa pysyvää ovat vain päähenkilöt. Onneksi päähenkilöt ovat hyvät. Fanfiction ylipäätänsä ratkaisu niihin kahteen asiaan, joista en pidä tarinoissa. Tarina ei lopu, ja jos jossain tarinassa joku kuolee, toisessa hän on elossa. Uskon vahvasti, että fanfictio on tehty korjaamaan nämä kaksi ongelmaa ja se, etteivät ihmiset saa vaikuttaa tarinoiden kulkuun.
Jos tarinoista tulee omaa elämääni tärkeämpiä, ja edellisen jälkeen on aina seuraava, tuleekohan oma elämäni koskaan olemaan omani? Täällä päässäni tarinoilla on tasa-arvo ja samat oikeudet. Oman elämäni tarina on saman arvoinen kuin kaikki muutkin.
Hei, minä olen Saniainen. Kaksi brittiläistä miestä ovat ottaneet vallan suuresta osasta elämääni. Jostain kumman syystä minä olen ihan okei sen kanssa. He saavat ottaa minun elämäni, koska minä elän heidän tarinaansa.