Kaikki,Nuoriso,Pimeät,Runo- ja tarinatupa
Katson itseäni koulun lavuaarin päällisestä peilistä. Näytän edelleen samalta. Ihme. Tahtoisin näyttää erilaiselta. Haluaisin tummalla rajatut silmät, enemmän ripsiväriä, muutaman kerroksen meikkivoiteita iholleni ja perfektionistin suoristamat hiukset. Sitten voisin tuntea itseni eri ihmiseksi, pestä sen ihmisen pois ja palata taas itsekseni.
Minä en suutu. Se on osa minua. Sisälläni kiehuu, mutten heittele esineitä seiniin koskaan. Olen vihainen, mutta annan anteeksi aina. Yhä uudelleen. Tahtoisin vain, että kaikki olisivat yhtä onnellisia kuin tanskalaiset. En voi katsoa kun jotakuta satutetaan, vaikka kyseessä olisi sarjamurhaaja. Niin se vain menee. Vihaan itseäni, enkä vihaa kuitenkaan. Olen kuin lammas.
Katson itseäni tarkkaan ja pitkään. Mitä pidempään katson, sitä rumemmalta näytän. Kasvonpiirteeni vääristyvät, vai vasta nytkö näen ne kunnolla? Peilikuva ei vastaa sitä, miltä minusta tuntuu, että näytän. Miksei mikään huuda syyllisyyttäni, tekopyhyyttäni? Milloin peilikuva lakkasi vastaamasta todellisuutta?
Hän ei ollut koulussa tänäänkään. Hänen ongelmansa eivät johdu tästä luokasta. Voin silti myöntää, ettei tämä luokka auta hänen ongelmissaan mitenkään. Minä en auta häntä. Vaikka minä aina lupasin, että kunhan löydän oikean kiusatun, autan häntä. Vaikka lupasin, että minusta tulee se todellisuuden sankari, joka niin kovasti halusin olla. Se, mitä tapahtuu, on kiusaamisen puolella. Henkistä väkivaltaa. Minä katson vierestä. Hiljaisuus on hyväksymisen merkki, eli hyväksyn väkivallan.
Hetki sitten istuin luokassa. Kuulin, kuinka he puhuivat, miten pahoilla teillä hän on. Kuulin, miten he levittivät jonkun aloittamaa juorua, kuinka monta miestä eilen. Miten paha huora hän on. Kuulin kaiken, kaikki luokassa olevat kuulivat, sehän siinä oli tarkoituksena. Minua oksetti. Sisälläni kasvoi paha olo. Olisin niin tahtonut nousta pöydälleni ja heittää tuolit ikkunoihin, huutaa heille, kuinka kamalia ihmisiä he olivat, huutaa heidät hiljaisiksi. Mutta ei. Se paha ei ollut tarpeeksi suurta, että olisin tehnyt niin. Sen sijaan piilouduin vessaan. Kuinka paha olo hänellä oli, kun hän nousi, huusi ja lähti luokasta? Tulenko minä koskaan saavuttamaan sitä vaihetta, että vihdoin sanon jotain, ilmoitan, ettei se ole okei?
Tahdon mennä hänen luoksensa ja kertoa, etten pidä siitä, mitä he tekevät. Tahdon kertoa, miten en usko, mitä he hänestä sanovat. Tahdon olla heikomman puolella, olla vahva ja sankari. Ennen kaikkea tahdon, että tämä paha olo minussa loppuu.
Mutta minä en välitä tarpeeksi. En pidä hänestä tarpeeksi. En ole tarpeeksi varma itsestäni. He ovat kuitenkin oikeassa, osittain: hänellä ei mene hyvin, hän ei tee mitään ihailtavaa. Minä itse katson alaspäin hänenlaisiaan ihmisiä. He ovat tyhmiä, koska tekevät kaikkea tyhmää. Enkä välitä hänestä. Jos häntä ei enää olisi, en välittäisi. Mutta kumpa hän voisi lakata olemasta nopeammin, koska en kestä tätä pahaa oloa sisälläni enää kovin kauaa oksentamatta.
Milloin minusta tuli tämä ihminen? Tyttö, joka ei välittänyt. Sellainen ihminen, jollaista minusta ei ikinä pitänyt tulla. Minusta ei ikinä voinut tulla tällaista, koska välitin liikaa. Paitsi, että tuli, enkä välitä.
Tyttö, joka ei välittänyt.
Inhoan itseäni. Välitän kuitenkin. Tämä paha olo ja ahdistus sisälläni on merkkinä siitä.
Vielä viimeisen asian voin tehdä entisen itseni muistoksi.
***
Muut katoavat luokasta. Minä jään istumaan. Opettaja tulee lähelleni. Opettaja tuntee minut, tai ainakin mitä olin aiemmin. Annan sanojen tulla, kerron kaiken hänestä, juoruista, heistä, puheista.
Yhtä en mainitse sanallakaan. Sitä että en välitä. Että olen se tyttö, joka ei välittänyt.
Kahden viikon päästä hän ei enää ollut osa luokkaamme. Eikä se johtunut minusta.
Omistettuna sinulle. Anteeksi, että olen suomalainen tuppisuu. Olen pahoillani kaikesta pahasta, mitä sinulle on ikinä tapahtunut. Toivon, että sinä löydät hyvän elämän. Kaikkea hyvää elämääsi. Kuulin, että sinulla menee paremmin ja pääsit/pääset pian pois. Onnea matkaan ja hyvää loppupäivää/yötä/iltaa/aamua.