Muistan ensimmäisen kerran ajatelleeni omaa kuolemaani kuultuani Heli Kajon kappaleen Jos mä kuolen nuorena. Ehkä olisi pitänyt jättää kappale kuuntelematta.
Jotkut kuolevat nuorina. Ei ole mitään epäoikeudenmukaisempaa kuin se. Tai on. Kaikin puolin hirveän elämän eläminen, ilman yhtään välittävää ystävää, ja sitten kuolla nuorena. Mikä voisi oikeasti olla kamalampaa?
Kuolema on jo yksinään pelottavaa. Olen kristitty, mutta en voi uskoa kristinuskoon täysin. En usko sitä, että yhden elämän jälkeen päädytään joko taivaaseen tai helvettiin. Minulle näyttää täysin järjettömältä, että Jumala, joka voi hallita kaikkea, antaa vain yhden elämän ennen ikuisuutta. Olen yrittänyt ajatella, että siinä ajassa testataan, oletko tarpeeksi hyvä taivaaseen. Teoria toimisi, ellei olisi sitä tosiasiaa, että jotkut elävät vain muutaman minuutin. Miten siinä ajassa ehtii todistaa kuuluvansa taivaaseen tai alkaa uskoa yhtään mihinkään? Ovatko jotkut vain niin selviä tapauksia, ettei heitä tarvitse testata? Jos näin on, miksi emme vain synny taivaaseen tai helvettiin? Miksi meidän sitten täytyy syntyä tähän maailmaan? Joku minua viisaampi tietänee vastauksen.
Jotkut kuolevat nuorina. Se on aina ollut niin ja tulee olemaan.
Ymmärsin sen ensimmäisen kerran kunnolla sinä kesänä, kun Jos mä kuolen nuorena soi kaikkialla. Olin yksin sängyssä, enkä saanut ajatusta pois päästäni. Sietämätön ajatus. Jotkut kuolevat niin kokemattomina. He eivät ehdi kokea elämää. Jonkin aikaa sitten koin tämän ymmärryksen uudestaan. Se meni suurin piirtein näin:
Oli ilta. Tiesin, että seuraavana päivänä oli koulua. Tiesin, että minun pitäisi mennä nukkumaan. Minulla oli edessäni tarina. Tiesin, että se kertoi ihmisestä, joka kuoli nuorena. Olin varma, etten nauttisi sen lukemisesta. Olin varma, ettei siinä ollut hyvää loppua. Luin silti ensimmäiset rivit ja se oli menoa. Olin aloittanut, enkä voinut lopettaa. Päähenkilö kuoli heti alussa sairauteen, johon tiesi olevansa kuolemassa. Loput tarinasta oli hänen läheisimmän ystävänsä selviytymistarinaa, kun hänelle tärkein ihminen oli poissa. Kuollut oli jättänyt ystävälleen kirjeitä, joita tämä luki. Kuollut toivoi, että ystävä muistaisi hänet elinvoimaisena, sellaisena kun hän oli ollut ennen kuin oli kuullut kuolevansa pian. Kuollut toivoi, että ystävä jatkaisi elämäänsä onnellisena. Minä kuolin hetki hetkeltä sisäisesti. Siltä se tuntui. Itkin aivan liikaa siihen nähden, että se oli fiktiotarina. Tarina ei ollut tositarina, eikä kukaan oikeasti ollut kuollut.
Paitsi, että monet ovat kuolleet niin. Se vie uskon elämiseen. Miksi? Eivät he ole ansainneet kuolemaansa. Ei kukaan kaksivuotias ole voinut tehdä mitään niin pahaa, että ansaitsee kuoleman. Eikä olekaan. Kuolema on siitä julma asia, etteivät tekosi vaikuta siihen.
Jotkut kuolevat nuorina. Minusta tuntuu, että olen yksi heistä. Minulla on tunne, että minunkin pitäisi jättää rakkailleni kirjeitä, joita lukiessaan he voisivat muistaa minut sitten, kun olen jatkanut ajattomuuteen. En ole tehnyt niin, sillä jos joku löytäisi ne ennen aikojaan, hän huolestuisi. Ne saattaisivat vaikuttaa siltä, että suunnittelen kuolemaani. En ole suunnittelemassa mitään sellaista. Elän niin vanhaksi kuin voin. Pelkään vain, ettei elämästäni tule pitkää.
Tämä blogi toimikoon kirjeinäni. Tämä blogi on niin minä, kuin voi olla. Hieman suodatettuna, tietenkin. Kuka nauttisi kahvistaan, jos siinä olisi kahvipapuja?
Jos mä kuolen nuorena… Kumpa voisin toivoa rakkaitteni vain jatkavan eteenpäin elämässä onnellisina. Olen kuitenkin itsekeskeinen. En voi toivoa vilpittömästi, että kuoltuani maailma jatkaa kulkuaan, kuin minua ei olisi koskaan ollutkaan. On pelottavaa ajatella sellaista maailmaa. Kaikki olisi samanlaista, onnellista ja arkista. Ystäväni hymyilisivät ja linnut laulaisivat edelleen. Ainoa ero olisi, että minä puuttuisin. Entä jos he unohtaisivat minut kokonaan? Mitä jos minä olen unohtanut jonkun rakkaan, joka kerran kuoli?
Tahdon, että minut muistetaan. Tahtoisin, että haudallani käytäisiin joskus sytyttämässä kynttilä. Tahtoisin, että minusta kerrottaisiin tarinoita pikkuveljelle, joka ei ehtinyt tuntemaan minua tarpeeksi kauan todistaakseen elämäni noloimpia tapahtumia. Tahtoisin, että pitäisitte jotakin kamalista kuvistani näkyvillä, ehkä takan reunalla. Ehkä te näkisitte sen kauniimpana, kuin minä näkisin.
Kaikkien pitäisi nauttia elämästään täysillä. Täysillä eläminen ei välttämättä tarkoita lisää urheilua, matkoja tai parempaa ruokavaliota. Se voi olla mitä vain, mistä tulet onnelliseksi. Minä, esimerkiksi, kirjoitan ja se tekee minut onnelliseksi. Kirjoittaessani elän täysillä. Eli tee sinäkin sitä, mistä tulet onnelliseksi.
Ja muista kertoa sinulle merkityksellisille ihmisille, kuinka paljon he merkitsevät sinulle. Koska jotkut kuolevat nuorina.