En tiedä, miksi olen Kontulan kirjastossa, mutta täällä on epämukavimmat kirjaston tuolit, joissa olen istunut. Tuoli on samanvärinen kuin kirkkojen suruliinat ja saman tuntuinen kuin hiekkapaperi. Nousen, laitan kirjan takaisin sinne, mistä sen otin, ja kävelen ulos. Kontula on harmaa, eikä se johdu vain vuodenajasta. Ilma tuoksuu tupakalta ja kaupungilta.
”Äiti, tuleeko meille koskaan enemmän lapsia?”
”Ei tule, rakas.”
”Mistä voit tietää?”
”Sen vain tietää.”
Jotkut ovat humalassa läpi vuorokauden. He näyttävät juuri siltä.
Lapsi. En edes pidä lapsista. En tiedä, mitä niiden päissä tapahtuu, ja se ahdistaa minua. En pidä siitä, että olen tarpeeksi vanha tietämään, miten lapsia tehdään. Eikä sekään haittaa, miten se on tehty, ainakaan eniten. Mutta se kasvaa toisen ihmisen sisällä! Se on pelottavaa ja tavallaan ällöttävää. Miksei se vain voisi… Ilmestyä?! Kaikki olisi helpompaa. Ja nopeampaa.
”Miksi uusi?”
”Kun te olette niin ihania, niin isä ja minä halutaan vielä lisää.”
Emmekö me riitä? Jos kerran olemme niin ihania, ja kaikkea.
Miksi ihmiset haluavat lapsia? Onko se jokin perustarve? Niin kuin seksi? Seksistä saa mielihyvää, sen vielä ymmärtää. Mutta kiljuvan, vaikean, haisevan, kuolaavan, pienen rääpäleen, joka pitää kasvattaa aivan alusta alkaen? Tahtovatko he luoda itsensä uudestaan? Eikä kerta tai kaksi riitä.
Nainen puhuu puhelimessa. On se aika keskellä päivää, kun harva on liikkeessä, joten kaikki kuulevat hänen äänensä.
”Mä löin äitiä viisi vuotta, se löi mua seittemän. En mä ole vihainen, mä olen anteeksiantavainen. Mä lupaan, että se käyttäytyy hyvin.”
Istun penkillä, jonka ruman, vaalean, lakatun puupinnan alta paljastuu sen todellinen olomuoto, vielä rumempi värittömän harmaa puu. Vieressäni vanhat naiset puhuvat lihan hinnasta. Toinen heistä kuulostaa entiseltä presidentiltä.
”Äiti mitä sä teet?”
”Vauvojen kypärämyssyä. Eikö olekin söpö kuva?”
”On, mutta ei meille, kiitos.”
He eivät siis tosiaan kuunnelleet minua. Vaikka tappelin vastaan kaikkein rakastavimmalla ja kohteliaimmalla tavalla. He eivät siis välittäneet kertaakaan kysyessään mielipidettäni. He vain totuttivat minua ajatukseen, jota vastustin niin paljon. Vastustan nytkin, mutta vahinko on jo tapahtunut. On vain pakko sopeutua ja niellä omat pelot ja vastalauseet. Olen kykenevä sopeutumiseen, miksi siis kuunnella, mihin minä tahdon sopeutua? Katkerat kyyneleet nousevat silmiini, mutta en itke. Käteni tärisevät tukahdetusta raivosta.
”Ai niin kuin iltatähti?”
”Älä sano iltatähti, minun nuoruudessani se oli niin negatiivinen sana.”
***
Istun yksin huoneessani. Huoneessa on kuuluu vain puikkojen kilinää. Keskityn. Se alkaa jo näyttää siltä, mitä siitä tulee. Pipo. Kahden nyrkin kokoinen. Se on vihreästä langasta, jonka ei pitäisi kutittaa. Tämä ei ole innostusta. Tämä ei ole malttamatonta odotusta.
Tämä on hiljainen, vastustuksen, katkerien kyynelien, sisäisen raivon, pelon ja kauhun maustama hyväksyminen. Tämä on hyväksyntä. Tämä on pipo vauvalle. Tämän pipon olen tehnyt itse. Olen tehnyt siitä niin hyvän kuin mahdollista. Enkä voi olla ihmettelemättä, miten hänen päänsä tulee olemaan joskus noin pieni. Ehkä se on suloista. Ehkä olen hieman innoissani.
Tulkoon nyt kun on jo tulossa.
***
Pikkuveli konttaa pitkin nurmikkoa ja kiskoo välillä ruohoa maasta. Hän ei vielä ymmärrä, mitä ruoho on. Minä laulan hänelle, ehkä hän ei vihaa lauluääntäni. Onneksi hän ei vielä ymmärrä, mistä lauluni kertovat, hänen pieni maailmansa voisi järkkyä.
Eikö ole ihmeellistä, kuinka joku voi rakastaa puhtaasti sinua? Tuo pieni olento pitää sinua mahtavana edes ajattelematta, että joku voisi tahtoa muuttaa sinua. Hän rakastaa minua ja minä häntä. Miten joku voi olla rakastamatta häntä?
Iltatähti ei ole todellakaan hyvä sana. Olen samaa mieltä äitini kanssa. Iltatähti on vähättelevä sana. Meidän vauvamme ei ole mitätön tähti, hän on aurinko kertaa kymmenen. Silloin kun hän loistaa, hän voisi valaista pimeimmänkin yön.