Minusta tulisi hyvä haamu.
Taloilla on sielut, olen varma siitä. Varsinkin vanhat talot jupisevat jatkuvasti itsekseen. Nuoremmat ovat mielummin hiljaa. Ne puhuvat vain silloin, kun joku tahtoo keskustella niiden kanssa. Talo, jossa olen, on lapsi ja se on aivan äänetön. Tuuli käy välillä pyörähtämässä nurkissa, joku rapistelee keittiössä, ulkona heiluvat puut ja makuuhuoneesta kuuluu ihmisen ääniä, mutta talo ei pihahdakaan. Se seisoo jäykkänä sille näytetyllä paikalla kuin näyttelypatsas. Minä en yritäkään kysyä siltä mitään; ei se kuitenkaan tietäisi maailmasta yhtään enempää kuin minä.
Jaloissani ei ole enää askelia. Minä olen yhdessä paikassa, mutta minusta tuntuu, että olen kaikkialla. En ole isompi, eikä minua ole aiempaa enemmän. Taidan vain olla hajanaisempi kokonaisuus, lähempänä tuulta kuin ihmistä tai taloa. Tunnen tuulen solujeni välissä. Näen pölyn leikkivän D-vitamiinissa. Näen kaksi ihmistä huoneessa. Talokin näkee heidät. Yhdessä katsomme heitä pitkään ja tarkasti.
He nauravat, kertovat salaisuuksia ja hauskoja tarinoita toisilleen. He ovat lähekkäin, mutta eivät koske toisiinsa. He pitävät toisistaan. Hänen kasvonsa ovat yksi hymy. Hänen huulensa, poskensa, kulmakarvansa silmänsä, nenänsä ja otsansa tekevät yhdessä loputtoman onnellisen ilmeen.
Muistan tuon vaiheen. Kaikki näyttää niin yksinkertaiselta onnella sokeutunein silmin. On pahoja ja hyviä asioita, joista vain jälkimmäisellä on väliä, koska pahat asiat ovat muualla, huolina toisten ihmisten harteilla. On asioita, niiden vastakohtia ja asioita niiden välissä. Miten yksinkertaistettua. Mikään ei ole koskaan pahaa, ei ole olemassa puhdasta valkoista, ei tässä maailmassa ainakaan. He näkevät vain mustan, valkoisen ja harmaan, joista huomioivat vain kirkkaimman. He eivät näe sinistä. Onnensekaiset eivät koskaan koe turkoosia, leiskuvan oranssia, läpinäkyvän vaaleanvihreää, kylmää punaista, tummankeltaista tai täydellisen tasaista violettia. He luulevat tietävänsä, miltä tunteet tuntuvat. He eivät ole kokeneet vielä mitään. Heidän tunteensa eivät räjäytä huonetta, kuivata merta tai sytytä autiomaata tuleen. He eivät osaa edes toivoa tuntevansa mitään sellaista. Ei heidän toivonsa edes merkitsisi mitään. Mutta heidän sokea ilonpitonsa on jotain ainutlaatuista. Näkevät silmät tuovat tuskaa, mikään ei ole puhtaan onneni arvoista. Kaikessa on tummia kohtia ja väreilläkin on varjot.
Minä nautin ihmisten onnesta. Minusta on mukava istua penkillä — epäilen kyllä olevani tuolin sisällä — ja katsella heidän onneaan. Heidän naurunsa imeytyy seinien kautta taloon ja tuolin kautta minuun. Minusta tuntuu, että muutun vaaleammaksi aina naurun osuessa minuun. On melkein kuin minä voisin tuntea tuota sokeaa onnea. Heistä tuntuu, kuin maailmassa olisi vain kaksi ihmistä. He eivät huomaa taloa tai minua tuolilla/tuolissa. Toivon, että he jossain syvällä luissaan tuntevat meidän olevan täällä. Ajatus vähentää yksinäisyyttäni. Niin, minusta tuntuu yksinäiseltä. Vaikka näen niin paljon enemmän, ja olen tosiaan ymmärtänyt, ettei kukaan ole koskaan yksin, en voi edelleenkään hallita tunteitani. Siksi pidän tunteista. Ne ovat jotain, millä ei ole varjoja, tai valoisampia puolia. On yhdenlainen tunne, ja sitten se on sellainen. Yksi kauneimmista on se sokea onni. Se on vaaleaa, melkein samanlaista, kuin aika, joka virtaa läpinäkyvänä seinien läpi kaikkiin suuntiin. Se on tahmeaa. Se säteilee heistä ja täyttää koko huoneen, mutta ei pakene avoimista ikkunoista. Se tarttuu erityisesti varjoihin ja syövyttää niistä pintakerroksia. Siksi kai se tuntuu syövän minua.
Olen nauttinut aina onnen katselusta. Jopa silloin, kun olin yhtä sokea kuin nuo kaksi. Nykyään se on hyväksyttävämpää, koska täällä ei ole muutakaan katseltavaa. Katselen onnea, kun en voi lähteä katsomaan merta. Muistan, kuinka näin vain metrin päähän varpaistani ja puolentoista päähän olkapäistä. Silloin sanoin olevani loinen. Loinen, joka ei tuntenut omia tunteitaan vaan imi niitä muilta, koska ei voinut itse niitä tuottaa. Olin pieni, jossain nurkassa ja tuijotin heitä niin kuin he olisivat voineet tarjota merkityksen elämälleni. Jo silloin näin jotain onnellisten ihmisten ympärillä. Se näytti samalta kuin maisemaa vääristävä kuumuus. Olin sekaisin, kun en tiennyt, olisinko onnellinen siitä pienestä onnesta, jonka olin onnistunut keräämään heiltä kasaan, vai häpeäisinkö ja inhoaisinko itseäni syntieni vuoksi.
Talo huokaisee ennen kuin nukahtaa. Tuoli on kylmä, tunnen sen jossain keskelläni. He ovat nukahtaneet vierekkäin. Vielä posliiniunessakin he vaistoavat toisen olevan paikalla. Onnea nousee heidän tyyniltä kasvoiltaan samaan tahtiin kuin silloin, kun he ovat hereillä. Erityisen paksua onni on siinä kohtaa, missä heidän kätensä muuttuvat yhdeksi. Ehkä jos katselen heitä tarpeeksi kauan, muutun yhtä vaaleaksi kuin varjot.
Loinen? Uskon olevani lähempänä niitä valkoisia henkiä, jotka lentävät joskus ikkunoiden ohi sairaalaa kohti. Ehkä voisin tulla yhdeksi heistä, kuulemma heitä tarvitaan enemmän, kun ihmisiä on nykyään niin paljon. Voisin suojella heitä kaikelta, joka uhkaa rikkoa heidän onnensa. Olisin hyvä siinä.
Pyytäisin anteeksi ja lupaisin, ettei enää ikinä, mutta se lupauus olisi rikottu alusta asti.