Kaikki,Syvällisimmät,Toinen maailma,Valoisat
Tervetuloa opastetulle kierrokselle luonnonsuojelualueelle pääni sisään! Tänään aiheenamme on yksinkertainen kysymys: ”Mikä on kaunista?”
Näin minä näen kauneuden.
Avaat silmäsi. Olet pellolla. Kullankeltaiset tähkät raapivat olkapäitäsi. Nouset ylös ja pyörähdät ympäri. Viljaa jatkuu tiheänä kauemmas kuin silmä näkee. Erotat kuitenkin kaukaa pienen virheen kaikkialle jatkuvassa kullankeltaisessa viljamaisemassa. Lähdet kulkemaan sitä kohden, annat käsiesi hyväillä tähkiä. Tuuli suhisee lämpimästi sivustasi, peltomeri kaikkialla ympärillä toistaa tuulen sanoja. Kuivan meren aallot lyövät jalkojasi vasten.
Jalkasi vievät sinut saarelle, joka nousee peltomerestä. Se on kohoama, joka koostuu päällekkäisistä kivistä ja niiden ystävinä kasvavista jalopuista. Jalkasi pudottavat kuivunutta pölyhiekkaa kivien päältä. Saari on pieni, eikä aikaakaan, kun löydät sen keskeltä puisen mökin. Mökin molemmilla puolilla on pieni kasvimaa, jossa kasvaa jotain, minkä hädin tuskin tunnistaa kasviksi.
Avaat mökin oven ja se toivottaa sinut tervetulleeksi sinua kimeällä äänellään. Mökissä leijuu uninen pöly ja ummehtunut haju. Suljet oven perässäsi. Hiljaisuus täyttää korvasi, etkä kuule enää mitään mökin ulkopuolelta. On kuin olisit sulkenut yhden maailman takanasi oven sijaan. Tutkit mökin esineistöä. On mystisiä esineitä, joissa on tummaa puuta ja mustia maalikuvioita, keinutuoli nurkassa ja harmahtava räsymatto lattialla. Seinästä sojottaa pari näyttävän kokoisia sarvia. Verhotangosta roikkuu sekalainen valikoima yrttejä, jotka on narutettu kuivumaan kimppuina. Niiden tuoksu on maanläheinen ja huumaava.
Tahtoisit jäädä asumaan, mutta et voi. Tämä ei ole sinun kotisi. Kunnioituksesta mökin omistajaa kohtaan, et koske mihinkään, avaat oven uudelleen ja jatkat ulos lempeänvaloisaan kuusimetsään. Jalkasi uppoavat välittömästi paksuun sammalkerrokseen, joka ohenee, kun päädyt polulle. Polku on raja saniais- ja kielometsän välissä. Kaikki hehkuu puidenrunkoja ja sinisiä marjoja lukuun ottamatta vaaleanvihreänä. Seittitaide kuusen oksistossa saa sinut hymyilemään. Tie kehoittaa sinua jatkamaan eteenpäin, vaikka metsä tihenee ja muuttuu hämäräksi. Metsän pinta kohoaa melko rajusti, ymmärrät kiipeäväsi kukkulan rinnettä. Kuusisto ympärilläsi on niin tiivis, että on melkein ahdasta. Valoa pääsee hädin tuskin neulaspilven läpi, on kuin olisi ilta.
Rinteessä istuu kynttilä. Sen voisi kuvitella olevan yksinäin, olihan se ainoa valonlähde pimeässä metsässä. Sitä se ei ole. Se loistaa niin kauniina, liekki sinisenä, värjäten kosteat lehdet ympäriltään turkooseiksi. Kun kävelet eteenpäin, ymmärrät syyn sen iloon. Sillä on ystäviä, jotka palavat kaikki erivärisellä liekillä. Oikein iso joukko huomaat, kun jatkat matkaa. Melkein armeija, toteat korkeammalla. Ne ovat niin kauniita. He ovat kuin ystäväverkosto tai välittävä yhteisö. Sinusta tuntuu, että tahtoisit olla yksi heistä. Juuri nyt et toivo mitään muuta enemmän. Tahtoisit palaa sisältä ja levittää valoa kaikkialle ympärillesi. Tahtoisit olla yhtä kaunis kuin he kaikki ympärilläsi. Palavat ystävät näyttävät sinulle, kenen takiaan he niin loistavat. Näet kivisen kasan, joka on selvästi haudan merkiksi siihen kasattu. Kivien päällä paloi muutama liekki lisää, yksi vihreä, yksi purppura, yksi oranssi, yksi valkoisempi kuin yksikään luminietos. Tahtoisit olla yksi tuon haudan kivistä, olla merkkinä välityksestä ja rakkaudesta. Laulaa samaa ilolaulua muiden kanssa. Olla yhtä kaunis kuin ne kivet. Et ole varma, tuletko ikinä olemaan.