Pimeys on yö. Pimeys on valon vastakohta. Pimeys on kipeitä tunteita ja tunteettomuutta. Pimeys on sairauksia, ihmisen murtumista ja kuolemaa. Pimeys on kylmä loputtomuus, josta on vaikea päästä pois. Pimeys on koti, joka suojaa siltä pahalta, joka voisi näkyä valossa.
Ihminen on utelias. Ihmistä kiinnostaa se, mikä on uutta ja tuntematonta. Emme voi itse päättää, mistä olemme kiinnostuneita, vai?
Minä olen kiinnostunut pimeästä. Minulla ei ole kokemuksia siitä, joten se kiehtoo minua kaikessa salaperäisyydessään. Siihen liittyy keskenään sekaviksi sekoittuneita tunteita. Suolaisen ja makean yhdistelmä, joka on kuitenkin makea, tiedättehän. Minulla on outo käsitys, ettei minulla ole oikeutta olla kiinnostunut pimeästä, kun minulla on asiat niin hyvin. Mutta ei se mitään, siitä nyt sitten ollaan kiinnostuttu, eikä edes syyllisyyden tunne saa kiinnosteluani loppumaan.
Se tulee varmaan lapsuudesta. Ainakin muistan sen tulevan. Lapsuuteni oli kuin rauhallinen pumpulipussi. Elämässä ei ollut mitään jännitystä, vanhempani eivät olleet edes eronneet eikä tätini kuollut. Muistan, mitä leikin, kun muut eivät olleet paikalla. Muistan sen tunteen, että teen jotain salaista, kiellettyä. Se ei ollut sama tunne kuin silloin, kun sinua on nimenomaan kielletty tekemästä jotain ja teet silti. Siitä puuttui syyllisyys. Sitä ei ollut kielletty, mutta ei se hyväksyttävääkään ollut. Se oli likaisempaa ja puhumattomuuteen verhottua. Kiehtovaa. Tiesin, ettei kukaan ymmärtäisi täysin, koskaan. Leikkini käsittelivät kuolemaa, väärältä puolelta, ehkä kuoleman aiheuttajan näkökulmasta. Se toi vääränlaista voimantunnetta.
Olen sellainen, joka tutkii varjoja. En tahdo nähdä koko pimeyttä. Se on liian suurta ja ylitsepääsemätöntä. Tahdon tutkia pienten varjojen muotoja ja etsiä niiden tummimmat kohdat. Tahdon varjoja, jotka voin myös valaista, jos ne alkavat näyttää mustilta aukoilta.
En pelkää tarpeeksi. En osaa suhtautua oikein. Käsityskykyni ei riitä siihen, että nuo kamalat asiat ovat oikeasti totta ja ne ovat tapahtuneet ihmisille. Tai ehkä sen voin vielä ymmärtää. Mutta ne olisivat voineet tapahtua kenelle tahansa, minulle, ystävilleni, vanhemmilleni. Ei. Ehkä minun pitäisi yrittää, valmistautua siihen, että jonakin päivänä joku näistä ihmisistä ympärilläni ei ole enää täällä. Tavalla tai toisella, he lähtevät luotani. Mutta ei. En ole tarpeeksi viisas tekemään niin.
Koska mikään ei tietenkään ole koskaan oman pääni syytä, syytän jotakin muuta. Nyt syytän tarinoita. Olen syvästi kyllästynyt siihen perinteiseen fantasian juonikaavaan: on valo, tule pimeys, pimeys on isompi kuin valo, taistellaan, valo voittaa. Miksi meidän mielestämme valo aina voittaa? Ei todellakaan voita aina! Ei mikään tapahdu aina. Lopussa on aina hyvä. Ja onhan se niin, kun hyvän ollessa suurempi kirjoitetaan loppu, eikä odoteta, että pimeä nousee jälleen valtaan. Se on loputon valtataistelu fantasiamaailmassa. Meidän maailmassamme kumpikaan ei ole koskaan voitolla.
Pimeästä valoon. Valosta pimeään, pimeästä valoon. Pimeää, pimeää, pimeää, VALO! Kaikki tahtovat sen suuren onnen, joka on joka tarinan lopussa, pimeyden kaikottua kokonaan. Entä jos on ollut alusta alkaen vain valoa, mutta tämä ei ole vielä se maanpäällinen taivas? Samalla tavalla kuin minun elämässäni — jonka tietenkin täytyi mennä kuten tarinoissa yleensä. Pitääkö sitten löytää ensin pimeä? Voiko olla ja niin he elivät elämänsä loppuun asti onnellisina -onnellinen ilman pimeän päihitystä? Vai tuntuuko pienikin valon säde helteeltä jääkauden jälkeen?
Pitäisikö minun sytyttää valot, että voisin sokaista silmäni, kun valot syttyvät taas päälle? Ei. Lopun jälkeen alkaa tavallinen arki. Se on samanlainen kuin sinun omasi. Palaisit vain alkupisteeseen, mutta sielussasi olisi muutama haava lisää. Mieti, kaikki he tahtovat juuri sen, mitä sinulla on. Sinulle on annettu niin taivaallinen onni, kuin voi olla. Eikä se toimi niin, että pimeyttä halutaan. Siitä tulisi aivan eri tarina.
Minulle ei kukaan anna päivittäistä pimeääni. Joudun hankkimaan sen itse. Löydän sen rinnakkaistodellisuuksista. Kirjat olivat lapsuuteni, niissä oli juuri sopivasti pimeää. Nykyään kirjoitan myös itse. Onko parempaa keinoa saada juuri sellainen tarina kuin haluaa? Vaikka olisi, en lopettaisi kirjoittamista. Rakastan hahmojani (sivupersooniani) aivan liikaa, että voisin tehdä niin.
Avuton tarinani henkilö itkee ja kysyy, miksi. Sanon, etten tiedä. Pidän häntä sylissäni koko yön ja lupaan hänelle valoisemman huomisen. Kerron, että hän jaksaa sinne asti. En mainitse sanallakaan, että se olen minä, joka on tehnyt hänen elämänsä vaikeaksi. Haluan hänen suhtautuvan minuun kuin ystävään.
Saan siitä vääränlaista vallantunnetta. Ja niin saan pimeyttä kuitenkaan siihen koskematta. Ja saan etsiä tietoa pimeisiinkin asioihin liittyen syyttäen kirjoittamista. Kuka valitsi aiheen? Minä. Mutta älä syytä minua, syytä kirjallisuutta, joka pakottaa minut kirjoittamaan pimeästä, että voin vihdoin päästä valoon.