Minua on kolme. Jos laskisin kaikki teinipuolestani noitapuoleeni, erilaisia puoliani olisi ainakin kymmenen. Mutta ei tehdä sitä nyt. Lasketaan vain kolme selkeintä ja yleisintä puoltani.
Arkiminä, nettiminä ja syväminä.
Arkiminä on se, joka pukee arkiaamuisin vaatteet, nauttii kaverien seurasta, käy koulua ja syö lihakeittoa. Hän on meistä kiistatta normaalein, ehkä tylsäkin.
Nettiminä on se, joka seikkailee internetin luvatussa maassa, seuraa tuntemattomia (lue: stalkkaa randomeja) netti-ihmisiä (eli käytännössä youtubereita) ja muistuttaa pelottavan paljon fanityttöä.
Syväminä, eli syvällinen minä, on meistä syvällisin. Hän pohtii, miettii ja aprikoi vielä vastauksen keksittyäänkin. Syväminä on se, jonka elämästä tämä blogi kertoo. Ketä kiinnostaa arki- tai nettiminä, kaikilla lukijoilla on omansa, jotka muistuttavat heitä yllättävän paljon. Sen sijaan syväminä on uniikki. Tai niin minä tahdon uskoa.
Olipa kerran pieni tyttö, joka päätyi kysymään itseltään, miksi oli olemassa. Hän ei tahtonut uskoa, että elämä oli vain arkista hössötystä, tästä päivästä huomiseen kiirehtimistä sekä tulevaisuuden hössötyksen suunnittelua. Ei, oli pakko olla jokin suurempi syy. Tyttö ei löytänyt sitä internetistä tai muista rinnakkaistodellisuuksista. Tyttö tiesi, ettei elänyt Jumalaa varten, vaikka kyllä hän Jumalaankin uskoi. Hän etsi syytä sille, että eli tässä maailmassa.
Tyttö mietti ja mietti, kunnes tajusi, että vastaus oli siinä. Miettimisessä. Hän Ajatteli (isolla A:lla), eli oli olemassa. Hän ajatteli, eli oli. Se erotti hänet muista pienistä pelinappuloista, jotka sokeina pysyivät heille määrätyissä peliruuduissa suurella pallonmuotoisella pelialustalla.
Kerroin aluksi ajatuksistani vain perheelle ja läheisille ystäville. Se ei riittänyt. Tieto ajatuksistani jäi vain meidän päidemme sisälmyksiin. Vain meidän tietoomme. Tahdoin jättää jäljen maailmaan, vaikka se olisi yhtä näkymätön kuin naarmu pulpetin sisäkannessa.
Kun mietin jotain tarpeeksi perusteellisesti, löydän oikeat sen kirjoittamiseen. Aloin kirjoittamaan tarinoita, liitin ajatukseni tarinoihin, mutta sekään ei riittänyt. Ajatukseni jäivät jumiin valmistumattomiin tarinoihin. Enkä voi kirjoittaa jokaista tarinaa omasta elämästäni.
Sitten keksin keinon, jollain voisin kirjoittaa ajatukseni ylös, niin että ne katoaisivat häiritsemästä mieltäni ja voisin samalla myös huutaa koko maailmalle: ”Katso, minä olen täällä! Olen olemassa!” Blogi. Periaatteessa täydellinen idea, mutta suuressa ristiriidassa sen faktan kanssa, etten koskaan saa kirjoituksiani valmiiksi. Jonain viikonloppuina en edes pue vaatteita. Hyvä jos nousen sängystä.
Joten tervetuloa matkalle pääni sisään <3
Osaat kieltämättä kirjoittaa. Kielioppi ei ole ihan vielä taskussa, mutta kenellä se meistä oikeasti olisi.
Ja kirjoituksia alkaa saamaan valmiiksi, kun niitä tekee. Kirjoitusten kesken jääminen on niin tuttu ongelma monille. Minulle varsinkin. Tai ongelmani ovat laajat kirjoitukset, mutta sama ongelma kuitenkin.
Onnea tiellesi!
Älä anna sanojesi kuolla milloinkaan!
=)
Hymy.